Urantia-kirjan
IV OSA. Jeesuksen elämä ja opetukset
Luku 143
Matka Samarian halki
Matka Samarian halki
VUODEN 27 jKr kesäkuun lopulla Jeesus ja kaksitoista apostolia juutalaisten uskonnollisten johtajien kasvavan vastustuksen takia poistuivat Jerusalemista. Sitä ennen he lähettivät telttansa ja vähäiset henkilökohtaiset tavaransa varastoitaviksi Lasaruksen kotiin Betaniassa. He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen, kohti Samariaa, ja jäivät pitämään sapattia Beteliin. Siellä he saarnasivat usean päivän ajan Gofnasta ja Efraimista tulleille ihmisille. Joukko Arimatean ja Thamnan asukkaita tuli kutsumaan Jeesusta vierailulle heidän kyliinsä. Mestari ja hänen apostolinsa viettivät yli kaksi viikkoa opettaen tämän seudun juutalaisia ja samarialaisia. Monet näistä tulivat niinkin kaukaa kuin Antipatriksesta saakka kuulemaan valtakunnan hyvää sanomaa.
143:0.1 (1607.1)
AT THE end of June, A.D. 27, because of the increasing opposition of the Jewish religious rulers, Jesus and the twelve departed from Jerusalem, after sending their tents and meager personal effects to be stored at the home of Lazarus at Bethany. Going north into Samaria, they tarried over the Sabbath at Bethel. Here they preached for several days to the people who came from Gophna and Ephraim. A group of citizens from Arimathea and Thamna came over to invite Jesus to visit their villages. The Master and his apostles spent more than two weeks teaching the Jews and Samaritans of this region, many of whom came from as far as Antipatris to hear the good news of the kingdom.
Etelä-Samarian väki kuunteli mielellään Jeesusta, ja Juudas Iskariotia lukuun ottamatta apostolit onnistuivat pääsemään enimmästä ennakkoluuloisuudestaan samarialaisia kohtaan. Juudakselle näiden samarialaisten rakastaminen oli erittäin vaikeaa. Heinäkuun viimeisellä viikolla Jeesus ja hänen työtoverinsa valmistautuivat menemään uusiin Fasaeliksen ja Arkelaiksen kreikkalaisiin kaupunkeihin Jordanin lähellä.
143:0.2 (1607.2)
The people of southern Samaria heard Jesus gladly, and the apostles, with the exception of Judas Iscariot, succeeded in overcoming much of their prejudice against the Samaritans. It was very difficult for Judas to love these Samaritans. The last week of July Jesus and his associates made ready to depart for the new Greek cities of Phasaelis and Archelais near the Jordan.
Elokuun ensimmäisen puoliskon ajan apostoliseurue piti tukikohtanaan kreikkalaisia Arkelaiksen ja Fasaeliksen kaupunkeja, joissa he saivat ensimmäisen kokemuksensa siitä, mitä oli saarnata kutakuinkin yksinomaisesti ei-juutalaisille väenkokouksille: kreikkalaisille, roomalaisille ja syyrialaisille. Näissä kahdessa kreikkalaiskaupungissa asui nimittäin vain muutama juutalainen. Tullessaan kosketuksiin näiden Rooman kansalaisten kanssa apostolit joutuivat kohtaamaan uudenlaisia vaikeuksia julistaessaan tulevan valtakunnan sanomaa, ja heidän eteensä nousi Jeesuksen opetuksiin kohdistuvia uudenlaisia vastaväitteitä. Eräässä monista apostoliensa kanssa käymistään iltakeskusteluista Jeesus kuunteli tarkkaavaisesti näitä valtakunnan evankeliumia vastaan suunnattuja väitteitä, kun kaksitoista apostolia kertailivat, mitä olivat saaneet henkilökohtaisten ponnistelujensa kohteiden taholta kokea.
143:1.1 (1607.3)
The first half of the month of August the apostolic party made its headquarters at the Greek cities of Archelais and Phasaelis, where they had their first experience preaching to well-nigh exclusive gatherings of gentiles—Greeks, Romans, and Syrians—for few Jews dwelt in these two Greek towns. In contacting with these Roman citizens, the apostles encountered new difficulties in the proclamation of the message of the coming kingdom, and they met with new objections to the teachings of Jesus. At one of the many evening conferences with his apostles, Jesus listened attentively to these objections to the gospel of the kingdom as the twelve repeated their experiences with the subjects of their personal labors.
Muuan Filippuksen esittämä kysymys kuvasti heidän tyypillisimpiä vaikeuksiaan. Filippus sanoi: ”Mestari, nämä kreikkalaiset ja roomalaiset väheksyvät sanomaamme ja sanovat, että sellaiset opetukset sopivat vain surkimuksille ja orjille. He väittävät pakanain uskonnon olevan meidän opetustamme korkeammalla, sillä se innostaa väkevän, lujan ja aggressiivisen luonteenlaadun hankkimiseen. He ovat sitä mieltä, että me tahtoisimme käännyttää kaikki ihmiset voimattomiksi tyypeiksi, jotka alistuvat passiivisesti kaikkeen ja jollaiset hyvin pian pyyhkäistäisiin pois maan päältä. He pitävät sinusta, Mestari, ja myöntävät kernaasti, että opetuksesi on taivaallista ja ihanteellista, mutta he eivät tahdo suhtautua meihin vakavasti. He väittävät, ettei uskontosi ole tätä maailmaa varten; että ihmiset eivät voi elää siten kuin opetat. Mestari, mitä me nyt sitten näille pakanoille sanomme?”
143:1.2 (1607.4)
A question asked by Philip was typical of their difficulties. Said Philip: “Master, these Greeks and Romans make light of our message, saying that such teachings are fit for only weaklings and slaves. They assert that the religion of the heathen is superior to our teaching because it inspires to the acquirement of a strong, robust, and aggressive character. They affirm that we would convert all men into enfeebled specimens of passive nonresisters who would soon perish from the face of the earth. They like you, Master, and freely admit that your teaching is heavenly and ideal, but they will not take us seriously. They assert that your religion is not for this world; that men cannot live as you teach. And now, Master, what shall we say to these gentiles?”
”Olen tullut tähän maailmaan täyttääkseni Isäni tahdon ja paljastaakseni koko ihmiskunnalle hänen rakastavan luonteensa. Se, veljeni, se on tehtäväni. Ja nimenomaan sen aion tehdä, vaikka tämän päivän tai jonkin muun sukupolven juutalaiset tai ei-juutalaiset ymmärtäisivätkin opetukseni väärin. Mutta älkää jättäkö vaille huomiota sitä, että jumalalliseenkin rakkauteen kuuluu omat ankarat kurinpitotoimensa. Isän tuntema rakkaus poikaansa kohtaan pakottaa isän monta kertaa hillitsemään ajattelemattoman jälkeläisensä epäviisaita tekoja. Lapsi ei aina käsitä isän harjoittaman hillitsevän kurinpidon viisaita ja rakastavia vaikuttimia. Mutta sanon teille, että Paratiisissa oleva Isäni kyllä hallitsee universumeista koostuvaa universumia rakkautensa pakottavalla voimalla. Rakkaus on suurin kaikista henkirealiteeteista. Totuus on vapauttava revelaatio, mutta rakkaus on verrattomin keskinäissuhde. Ja tekivät kanssaihmisenne tämän päivän maailmaa johtaessaan mitä kömmähdyksiä hyvänsä, teille julistamani evankeliumi on jonakin tulevana aikana vielä hallitseva tätä samaa maailmaa. Ihmisen edistymisen perimmäinen päämäärä on Jumalan isyyden kunnioittava tunnustaminen ja ihmisten veljeyden rakastava toteuttaminen.
143:1.4 (1608.1)
“I have come into this world to do the will of my Father and to reveal his loving character to all mankind. That, my brethren, is my mission. And this one thing I will do, regardless of the misunderstanding of my teachings by Jews or gentiles of this day or of another generation. But you should not overlook the fact that even divine love has its severe disciplines. A father’s love for his son oftentimes impels the father to restrain the unwise acts of his thoughtless offspring. The child does not always comprehend the wise and loving motives of the father’s restraining discipline. But I declare to you that my Father in Paradise does rule a universe of universes by the compelling power of his love. Love is the greatest of all spirit realities. Truth is a liberating revelation, but love is the supreme relationship. And no matter what blunders your fellow men make in their world management of today, in an age to come the gospel which I declare to you will rule this very world. The ultimate goal of human progress is the reverent recognition of the fatherhood of God and the loving materialization of the brotherhood of man.
”Mutta kuka teille sanoi, että evankeliumini olisi tarkoitettu vain orjille ja surkimuksille? Muistutatteko te, valitut apostolini, surkimuksia? Näyttikö Johannes surkimukselta? Olenko minä mielestänne pelon orjuuttama? On totta, että tämän sukupolven köyhille ja sorretuille saarnataan evankeliumia. Tämän maailman uskonnot ovat suhtautuneet välinpitämättömästi köyhiin, mutta Isäni ei katso henkilöön. Tämän päivän köyhät ovat sitä paitsi ensimmäiset, jotka ottavat vaarin katumuskehotuksesta ja kehotuksesta tunnustautua Jumalan pojaksi. Valtakunnan evankeliumia on määrä saarnata kaikille ihmisille — juutalaisille ja ei-juutalaisille, kreikkalaisille ja roomalaisille, rikkaille ja köyhille, vapaille ja orjille — ja yhtäläisesti sekä nuorille että vanhoille, sekä miehenpuolille että naisenpuolille.
143:1.5 (1608.2)
“But who told you that my gospel was intended only for slaves and weaklings? Do you, my chosen apostles, resemble weaklings? Did John look like a weakling? Do you observe that I am enslaved by fear? True, the poor and oppressed of this generation have the gospel preached to them. The religions of this world have neglected the poor, but my Father is no respecter of persons. Besides, the poor of this day are the first to heed the call to repentance and acceptance of sonship. The gospel of the kingdom is to be preached to all men—Jew and gentile, Greek and Roman, rich and poor, free and bond—and equally to young and old, male and female.
”Älkää sen vuoksi, että Isäni on rakkauden Jumala, jonka ilo on saada osoittaa laupeutta, omaksuko sellaista käsitystä, että valtakunnan palveleminen on yksitoikkoisen helppoa. Paratiisiin-nouseminen on koko ajallisuuden verrattomin löytöretki, siinä on kysymys kivikkoisesta ikuisuuden saavuttamisesta. Maan päällä tapahtuva valtakunnan palveleminen vaatii kaiken sen rohkean miehuuden, jonka te työtovereinenne koskaan pystytte esille houkuttelemaan. Monet joukostanne tapetaan siksi, että olette uskollisia tämän valtakunnan evankeliumille. On helppo kuolla fyysisen taistelun etulinjassa, kun taistelutoverienne läsnäolo vahvistaa rohkeuttanne, mutta siihen, että tyynesti ja täysin yksin annatte henkenne kuolevaisen sydämeenne kätkettyä totuutta kohtaan tuntemanne rakkauden puolesta, vaaditaan paljon suurempaa ja syvempää inhimillistä rohkeutta ja uhrautuvuutta.
143:1.6 (1608.3)
“Because my Father is a God of love and delights in the practice of mercy, do not imbibe the idea that the service of the kingdom is to be one of monotonous ease. The Paradise ascent is the supreme adventure of all time, the rugged achievement of eternity. The service of the kingdom on earth will call for all the courageous manhood that you and your coworkers can muster. Many of you will be put to death for your loyalty to the gospel of this kingdom. It is easy to die in the line of physical battle when your courage is strengthened by the presence of your fighting comrades, but it requires a higher and more profound form of human courage and devotion calmly and all alone to lay down your life for the love of a truth enshrined in your mortal heart.
”Tänään epäuskoiset saattavat pilkata teitä siitä, että saarnaatte evankeliumia, joka ei hyväksy vastarinnan tekemistä, sekä siitä, että elätte elämäänne väkivallasta kieltäytyen, mutta olette ensimmäiset vapaaehtoiset siinä pitkässä tämän valtakunnan evankeliumiin vilpittömästi uskovien rivistössä, jotka omalla sankarillisella uhrautuvuudellaan näitä opetuksia kohtaan vielä hämmästyttävät koko ihmiskuntaa. Mitkään tämän maailman armeijat eivät ole koskaan osoittaneet suurempaa rohkeutta ja urheutta kuin te ja seuraajanne osoitatte, jotka menette kaikkeen maailmaan julistaen hyvää sanomaa: Jumalan isyyttä ja ihmisten veljeyttä. Lihallinen rohkeus on urheuden alin muoto. Mielen urheus on korkeammantyyppistä ihmisen rohkeutta, mutta korkeinta ja ylintä rohkeutta on vankkumaton lojaalisuus syvällisistä hengellisistä realiteeteista omaksuttuja valaistuneita vakaumuksia kohtaan. Ja tuollaista rohkeutta on Jumalaa tuntevan ihmisen sankaruus. Ja te kaikki olette Jumalaa tuntevia ihmisiä; olettehan toden totta Ihmisen Pojan henkilökohtaisia työtovereita.”
143:1.7 (1608.4)
“Today, the unbelievers may taunt you with preaching a gospel of nonresistance and with living lives of nonviolence, but you are the first volunteers of a long line of sincere believers in the gospel of this kingdom who will astonish all mankind by their heroic devotion to these teachings. No armies of the world have ever displayed more courage and bravery than will be portrayed by you and your loyal successors who shall go forth to all the world proclaiming the good news—the fatherhood of God and the brotherhood of men. The courage of the flesh is the lowest form of bravery. Mind bravery is a higher type of human courage, but the highest and supreme is uncompromising loyalty to the enlightened convictions of profound spiritual realities. And such courage constitutes the heroism of the God-knowing man. And you are all God-knowing men; you are in very truth the personal associates of the Son of Man.”
Jeesus sanoi tuossa tilaisuudessa vielä muutakin, mutta edellä esitetty on hänen puheensa johdanto, puheen, joka jatkui vielä pitkään ja jossa hän laajensi ja valaisi esimerkein tätä lausumaansa. Kysymyksessä oli eräs kiihkeimmistä Jeesuksen kahdelletoista apostolille koskaan pitämistä puheista. Mestari puhui apostoleilleen harvoin niin, että siinä näkyi selvänä voimakas tunnelataus, mutta nyt oli käsillä yksi niistä harvoista tapauksista, jolloin hän puhui silminnähtävällä vakavuudella, johon liittyi merkittävä tunnelataus.
143:1.8 (1608.5)
This was not all that Jesus said on that occasion, but it is the introduction of his address, and he went on at great length in amplification and in illustration of this pronouncement. This was one of the most impassioned addresses which Jesus ever delivered to the twelve. Seldom did the Master speak to his apostles with evident strong feeling, but this was one of those few occasions when he spoke with manifest earnestness, accompanied by marked emotion.
Apostolien julkisuudessa pitämien saarnojen ja henkilökohtaisen työn tulokset tulivat näkyviin välittömästi; tuosta samaisesta päivästä lähtien heidän sanomaansa tuli uusi rohkeuden värittämä sävy. Kaksitoista apostolia omaksuivat jatkuvasti lisää uuteen valtakunnan evankeliumiin sisältyvää positiivisen aggressiivisuuden henkeä. Tästä päivästä alkaen he omistivat vähemmän huomiota Mestarinsa monitahoiseen opetukseen sisältyvien negatiivisten hyveiden ja passiivisten kehotusten saarnaamiseen.
143:1.9 (1609.1)
The result upon the public preaching and personal ministry of the apostles was immediate; from that very day their message took on a new note of courageous dominance. The twelve continued to acquire the spirit of positive aggression in the new gospel of the kingdom. From this day forward they did not occupy themselves so much with the preaching of the negative virtues and the passive injunctions of their Master’s many-sided teaching.
Eräässä iltakokouksessa Andreas kysyi Jeesukselta: ”Mestari, onko meidän määrä harjoittaa itsemme kieltämistä, kuten Johannes meitä opetti, vai pitäisikö meidän pyrkiä itsehillintään, niin kuin sinä opetat? Missä kohdin opetuksesi eroaa Johanneksen opetuksesta?” Jeesus vastasi: ”Johannes tosiaankin opetti teille vanhurskauden tietä isiensä valistuneisuuden ja lakien mukaisesti, ja kysymyksessähän oli itsetutkiskelun ja itsensä kieltämisen uskonto. Mutta minä tulen mukanani uusi sanoma, joka puhuu itsensä unohtamisesta ja itsehillinnästä. Näytän teille sellaisen elintavan, jonka taivaassa oleva Isäni on minulle paljastanut.
143:2.2 (1609.3)
At one of the evening conferences, Andrew asked Jesus: “Master, are we to practice self-denial as John taught us, or are we to strive for the self-control of your teaching? Wherein does your teaching differ from that of John?” Jesus answered: “John indeed taught you the way of righteousness in accordance with the light and laws of his fathers, and that was the religion of self-examination and self-denial. But I come with a new message of self-forgetfulness and self-control. I show to you the way of life as revealed to me by my Father in heaven.
”Totisesti, totisesti, minä sanon teille: joka hallitsee oman minänsä, on suurempi kuin se, joka valloittaa kaupungin. Itsehillintä on ihmisen moraalisen olemuksen mitta ja hänen hengellisen kehityksensä osoitin. Vanhan järjestyksen mukaisesti te paastositte ja rukoilitte; hengestä uudestisyntyneenä uutena luotuna teitä opetetaan uskomaan ja iloitsemaan. Isän valtakunnassa teistä on määrä tulla uusia luotuja; kaikki vanha kuolee pois; katsokaa, minä näytän teille, kuinka kaikkien on määrä tulla uudeksi. Ja keskinäisen rakkautenne avulla teidän on määrä saada maailma vakuuttumaan siitä, että olette päässeet orjuudesta vapauteen, kuolemasta ikuiseen elämään.
143:2.3 (1609.4)
“Verily, verily, I say to you, he who rules his own self is greater than he who captures a city. Self-mastery is the measure of man’s moral nature and the indicator of his spiritual development. In the old order you fasted and prayed; as the new creature of the rebirth of the spirit, you are taught to believe and rejoice. In the Father’s kingdom you are to become new creatures; old things are to pass away; behold I show you how all things are to become new. And by your love for one another you are to convince the world that you have passed from bondage to liberty, from death into life everlasting.
”Vanhaa tietä kulkiessanne koetatte alistua, totella ja mukautua elämisen sääntöihin; uudella tiellä Totuuden Henki ensin muuttaa teidät, ja sillä tavoin te sisimmässänne olevassa sielussanne vahvistutte siitä, että mielenne jatkuvasti uudistuu hengellisesti, ja näin saatte kyvyn täyttää varmasti ja riemullisesti Jumalan armollisen, hyväksyttävän ja täydellisen tahdon. Älkää unohtako, että nimenomaan omakohtainen uskonne Jumalan äärimmäisen suurenmoisiin ja kallisarvoisiin lupauksiin takaa, että pääsette osallisiksi jumalallisesta olemuksesta. Näin teistä siis oman uskonne ja hengen suorittaman muutostyön kautta tulee todellisuudessa Jumalan temppeleitä, ja silloin hänen henkensä asuu tosiasiassa sisimmässänne. Jos siis henki asuu sisimmässänne, ette enää ole lihallisuuden kahleorjia, vaan vapaita ja vapautettuja hengen poikia. Uusi hengen laki antaa teille minän kahleorjuuteen ja itsensä kieltämisen orjuuteen pohjautuvaan pelkoon perustuneen vanhan lain sijalle itsehillinnän tuottaman vapauden.
143:2.4 (1609.5)
“By the old way you seek to suppress, obey, and conform to the rules of living; by the new way you are first transformed by the Spirit of Truth and thereby strengthened in your inner soul by the constant spiritual renewing of your mind, and so are you endowed with the power of the certain and joyous performance of the gracious, acceptable, and perfect will of God. Forget not—it is your personal faith in the exceedingly great and precious promises of God that ensures your becoming partakers of the divine nature. Thus by your faith and the spirit’s transformation, you become in reality the temples of God, and his spirit actually dwells within you. If, then, the spirit dwells within you, you are no longer bondslaves of the flesh but free and liberated sons of the spirit. The new law of the spirit endows you with the liberty of self-mastery in place of the old law of the fear of self-bondage and the slavery of self-denial.
”Pahaa tehtyänne olette monet kerrat ajatelleet panna tekosenne paholaisen vaikutuksen tiliin, vaikka todellisuudessa omat luonnonmukaiset mieltymyksenne vain veivät teidät harhaan. Eikö profeetta Jeremia kauan sitten kertonut teille, että ihmissydän on ennen muuta petollinen ja toisinaan jopa toivottoman paha? Kuinka helppo teidän onkaan joutua itsepetoksen uhriksi, ja sen myötä langeta mielettömien pelkojen, moninaisten himojen, orjuuttavien nautintojen, pahansuopaisuuden, kateuden ja jopa kostonhimoisen vihan valtaan!
143:2.5 (1609.6)
“Many times, when you have done evil, you have thought to charge up your acts to the influence of the evil one when in reality you have but been led astray by your own natural tendencies. Did not the Prophet Jeremiah long ago tell you that the human heart is deceitful above all things and sometimes even desperately wicked? How easy for you to become self-deceived and thereby fall into foolish fears, divers lusts, enslaving pleasures, malice, envy, and even vengeful hatred!
”Pelastus saavutetaan hengen uudestisyntymisen eikä hurskastelevien lihallisten tekojen kautta. Vanhurskaudutte uskon kautta ja pääsette veljeskuntaan armon kautta, ei pelon ja lihallisen itsensä kieltämisen kautta, jos kohta ne Isän lapset, jotka ovat syntyneet hengestä, aina ja ikuisesti hallitsevatkin minuutensa ja kaiken, mikä liittyy lihallisiin haluihin. Tietäessänne olevanne uskon avulla pelastetut teillä on todellinen rauha Jumalan kanssa. Ja kaikki, jotka seuraavat tätä taivaallisen rauhan tietä, on määrä pyhittää ikuisen Jumalan iäti edistyvien poikien harjoittamaan ikuiseen palveluun. Tästä lähtien ei se, että puhdistaudutte kaikista mielen ja ruumiin pahuuksista, samalla kun Jumalan rakastamisessa pyritte täydellisyyteen, enää olekaan velvollisuus, vaan mieluumminkin jalo etuoikeutenne.
143:2.6 (1610.1)
“Salvation is by the regeneration of the spirit and not by the self-righteous deeds of the flesh. You are justified by faith and fellowshipped by grace, not by fear and the self-denial of the flesh, albeit the Father’s children who have been born of the spirit are ever and always masters of the self and all that pertains to the desires of the flesh. When you know that you are saved by faith, you have real peace with God. And all who follow in the way of this heavenly peace are destined to be sanctified to the eternal service of the ever-advancing sons of the eternal God. Henceforth, it is not a duty but rather your exalted privilege to cleanse yourselves from all evils of mind and body while you seek for perfection in the love of God.
”Poikautenne perustuu uskoon, eikä pelko saa teistä mitään otetta. Ilonne syntyy luottamuksesta jumalalliseen sanaan, ja siksi ette eksy epäilemään Isän rakkauden ja armon todellisuutta. Juuri Jumalan hyvyys johdattaa ihmiset aitoon ja teeskentelemättömään katumukseen. Itsehillintänne salaisuus kytkeytyy siihen, että uskotte sisimmässänne olevaan henkeen, ja se toimii aina rakkauden avulla. Edes tätä pelastavaa uskoa ette saa itsestänne; sekin on Jumalan lahja. Ja jos olette tämän elävän uskon lapsia, ette enää ole minuuden kahleorjia vaan paremminkin voittoisia minuutenne herroja, Jumalan vapahdettuja poikia.
143:2.7 (1610.2)
“Your sonship is grounded in faith, and you are to remain unmoved by fear. Your joy is born of trust in the divine word, and you shall not therefore be led to doubt the reality of the Father’s love and mercy. It is the very goodness of God that leads men into true and genuine repentance. Your secret of the mastery of self is bound up with your faith in the indwelling spirit, which ever works by love. Even this saving faith you have not of yourselves; it also is the gift of God. And if you are the children of this living faith, you are no longer the bondslaves of self but rather the triumphant masters of yourselves, the liberated sons of God.
”Siispä, lapseni, jos olette syntyneet hengestä, olette ikiajoiksi vapautuneet sellaisen elämän itse tajuamastanne orjuudesta, joka vaatii itsensä kieltämistä ja varuillaanoloa lihan halujen suhteen, ja teidät tempaistaan hengen riemulliseen valtakuntaan, mistä johtuu, että tuotte päivittäisessä elämässänne spontaanisti esille hengen hedelmiä; ja hengen hedelmät ovat sitä, mikä on olennaisinta korkeimmantyyppisessä nautittavassa ja jalostavassa itsehillinnässä; niistä voi jopa sanoa, että ne ovat korkeinta, mitä kuolevainen voi maan päällä saavuttaa — todellista itsensä hallitsemista.”
143:2.8 (1610.3)
“If, then, my children, you are born of the spirit, you are forever delivered from the self-conscious bondage of a life of self-denial and watchcare over the desires of the flesh, and you are translated into the joyous kingdom of the spirit, whence you spontaneously show forth the fruits of the spirit in your daily lives; and the fruits of the spirit are the essence of the highest type of enjoyable and ennobling self-control, even the heights of terrestrial mortal attainment—true self-mastery.”
Jokseenkin näihin aikoihin apostolien ja heidän lähimpien opetuslapsi-työtovereidensa keskuuteen kehittyi varsin hermostunut ja tunnepohjainen jännitys. He eivät oikeastaan vielä olleet tottuneet elämään ja työskentelemään yhdessä. He kokivat yhä pahempia vaikeuksia sopusointuisten suhteiden ylläpitämisessä Johanneksen opetuslapsiin. Kosketus ei-juutalaisiin ja samarialaisiin oli näille juutalaisille suuri koettelemus. Ja kaiken tämän lisäksi Jeesuksen hetki sitten lausumat sanat olivat lisänneet heidän mielentilansa hämmentyneisyyttä. Andreas oli miltei suunniltaan; hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tehdä, ja niin hän kääntyi ongelmineen ja neuvottomuuksineen Mestarin puoleen. Kuunneltuaan, mitä huolia apostolien päälliköllä oli kerrottavanaan, Jeesus sanoi: ”Andreas, et sinä puhumalla kykene vapauttamaan ihmisiä heidän hämmennyksistään, kun ne käyvät näin mutkikkaiksi ja kun niissä on mukana näin monta väkevästi tuntevaa henkilöä. En voi tehdä, mitä pyydät minua tekemään — en tahdo puuttua näihin henkilökohtaisiin yhteisöelämän vaikeuksiin — mutta haluan liittyä mukaanne, kun pidämme kolmipäiväisen lepo- ja virkistäytymisjakson. Mene veljiesi luo ja ilmoita, että tulette kaikki kanssani Sartabavuorelle, jossa haluan levätä päivän tai kaksi.
143:3.1 (1610.4)
About this time a state of great nervous and emotional tension developed among the apostles and their immediate disciple associates. They had hardly become accustomed to living and working together. They were experiencing increasing difficulties in maintaining harmonious relations with John’s disciples. The contact with the gentiles and the Samaritans was a great trial to these Jews. And besides all this, the recent utterances of Jesus had augmented their disturbed state of mind. Andrew was almost beside himself; he did not know what next to do, and so he went to the Master with his problems and perplexities. When Jesus had listened to the apostolic chief relate his troubles, he said: “Andrew, you cannot talk men out of their perplexities when they reach such a stage of involvement, and when so many persons with strong feelings are concerned. I cannot do what you ask of me—I will not participate in these personal social difficulties—but I will join you in the enjoyment of a three-day period of rest and relaxation. Go to your brethren and announce that all of you are to go with me up on Mount Sartaba, where I desire to rest for a day or two.
”Mene nyt jokaisen yhdentoista veljesi luokse, keskustele hänen kanssaan yksityisesti ja sano: ’Mestari haluaa, että menemme hänen kanssaan joksikin aikaa jonnekin syrjäiseen paikkaan lepäämään ja rentoutumaan. Koska olemme kaikki viime aikoina kokeneet paljon sellaista, joka on vaivannut henkeämme ja rasittanut mieltämme, ehdotan, ettei lomamme aikana sanallakaan käsitellä koettelemuksiamme eikä huolenaiheitamme. Voinko luottaa siihen, että toimit tämän asian osalta kanssani yhteistyössä?’ Käänny tällä tavoin yksityisesti ja henkilökohtaisesti jokaisen veljesi puoleen.” Ja Andreas teki, kuten Mestari oli häntä neuvonut.
143:3.2 (1610.5)
“Now you should go to each of your eleven brethren and talk with him privately, saying: ‘The Master desires that we go apart with him for a season to rest and relax. Since we all have recently experienced much vexation of spirit and stress of mind, I suggest that no mention be made of our trials and troubles while on this holiday. Can I depend upon you to co-operate with me in this matter?’ In this way privately and personally approach each of your brethren.” And Andrew did as the Master had instructed him.
Tämä oli heistä jokaisen kokemusmaailmassa suurenmoinen tapahtuma. He eivät milloinkaan unohtaneet päivää, jolloin he nousivat vuorelle. Koko matkan aikana lausuttiin tuskin sanaakaan heidän huolenaiheistaan. Kun he olivat päässeet vuoren laelle, Jeesus järjesti heidät istumaan ympärilleen ja sanoi: ”Veljeni, teidän kaikkien on opittava, miten arvokasta on lepo ja miten tehokasta rentoutuminen. Teidän pitää ymmärtää, että joidenkin sotkuisten ongelmien paras ratkaisukeino on työntää ne joksikin aikaa syrjään. Kun sitten levon tai hartaudenharjoituksen virkistäminä palaatte ongelman ääreen, kykenette käymään käsiksi vaikeuksiinne pää kirkkaampana ja käsi vakaampana, siitä puhumattakaan, että sydämenne on päättäväisempi. Saatte lisäksi huomata, että monet kerrat ongelmanne on menettänyt kokoaan ja mittasuhteitaan, sillä aikaa kun olitte lepuuttamassa mieltänne ja ruumistanne.”
143:3.3 (1611.1)
This was a marvelous occasion in the experience of each of them; they never forgot the day going up the mountain. Throughout the entire trip hardly a word was said about their troubles. Upon reaching the top of the mountain, Jesus seated them about him while he said: “My brethren, you must all learn the value of rest and the efficacy of relaxation. You must realize that the best method of solving some entangled problems is to forsake them for a time. Then when you go back fresh from your rest or worship, you are able to attack your troubles with a clearer head and a steadier hand, not to mention a more resolute heart. Again, many times your problem is found to have shrunk in size and proportions while you have been resting your mind and body.”
Seuraavana päivänä Jeesus osoitti kullekin kahdelletoista apostolista yhden keskustelunaiheen. Koko päivä omistettiin heidän uskonnolliseen työhönsä liittymättömien asioiden muistelemiseen ja niistä keskustelemiseen. Hetken ajaksi he järkyttyivät, kun Jeesus jopa jätti — sanallisesti — kiittämättä murtaessaan leivän heidän keskipäivän ateriaansa varten. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he huomasivat hänen lyövän laimin tällaiset muodollisuudet.
143:3.4 (1611.2)
The next day Jesus assigned to each of the twelve a topic for discussion. The whole day was devoted to reminiscences and to talking over matters not related to their religious work. They were momentarily shocked when Jesus even neglected to give thanks—verbally—when he broke bread for their noontide lunch. This was the first time they had ever observed him to neglect such formalities.
Heidän noustessaan vuorenrinnettä Andreaksen pää oli täynnä ongelmia. Johannes oli sydämessään perin pohjin ymmällään. Jaakob oli sielussaan syvästi huolten painama. Matteusta painoivat kovasti rahahuolet, sillä he olivat oleskelleet ei-juutalaisten keskuudessa. Pietari oli ylikireä ja oli viime ajat ollut tavallistakin kuohahtelevampi. Juudas kärsi taas kerran herkkätuntoisuuden ja itsekkyyden puuskasta. Simon oli erityisen hämmentynyt pyrkiessään sovittamaan yhteen isänmaallisuuttaan ja ihmisten välisen veljeyden edellyttämää rakkautta. Se, mihin suuntaan asiat menivät, teki Filippuksen aina vain neuvottomammaksi. Natanaelin leikkisyys oli vähentynyt, sen jälkeen kun he olivat tulleet kosketuksiin ei-juutalaisten väestöpiirien kanssa; ja Tuomaksella oli ankara masennuskausi pahimmillaan. Vain kaksoset olivat normaaleja, eikä mikään heitä häirinnyt. He olivat kaikki tavattoman neuvottomia siinä, miten he tulisivat rauhanomaisesti toimeen Johanneksen opetuslasten kanssa.
143:3.5 (1611.3)
When they went up the mountain, Andrew’s head was full of problems. John was inordinately perplexed in his heart. James was grievously troubled in his soul. Matthew was hard pressed for funds inasmuch as they had been sojourning among the gentiles. Peter was overwrought and had recently been more temperamental than usual. Judas was suffering from a periodic attack of sensitiveness and selfishness. Simon was unusually upset in his efforts to reconcile his patriotism with the love of the brotherhood of man. Philip was more and more nonplused by the way things were going. Nathaniel had been less humorous since they had come in contact with the gentile populations, and Thomas was in the midst of a severe season of depression. Only the twins were normal and unperturbed. All of them were exceedingly perplexed about how to get along peaceably with John’s disciples.
Kun he kolmantena päivänä lähtivät laskeutumaan vuorelta takaisin leiriinsä, heissä oli tapahtunut suuri muutos. He olivat tehneet sen tärkeän havainnon, että monet ihmisen vaikeuksista ovat sellaisia, ettei niitä todellisuudessa olekaan, eli että monet ahdistavat huolenaiheet ovat liiallisen pelon luomuksia ja ylenmääräisten pahojen aavistusten aikaansaannoksia. He olivat oppineet, että useimmat tällaisista hämmentyneisyyksistä on paras hoitaa työntämällä ne sivuun. Lähtemällä muualle he olivat jättäneet tällaiset pulmat ratkeamaan itsestään.
143:3.6 (1611.4)
The third day when they started down the mountain and back to their camp, a great change had come over them. They had made the important discovery that many human perplexities are in reality nonexistent, that many pressing troubles are the creations of exaggerated fear and the offspring of augmented apprehension. They had learned that all such perplexities are best handled by being forsaken; by going off they had left such problems to solve themselves.
Heidän lomaltapaluunsa aloitti ajanjakson, jolloin suhteet Johanneksen seuraajiin olivat paljon paremmalla tolalla. Useat kahdestatoista apostolista joutuivat suorastaan hilpeyden valtaan, kun he panivat merkille, miten itse kunkin mielentila oli muuttunut, ja kun he huomasivat, miten he olivat elämän rutiinitehtävistä kolmen lomapäivän ajaksi vapauduttuaan päässeet myös hermostuneesta ärtyisyydestään. Aina on olemassa vaara, että ihmisten välisten kontaktien yksitoikkoisuus lisää hankaluuksien määrän moninkertaiseksi ja suurentelee vaikeuksia.
143:3.7 (1611.5)
Their return from this holiday marked the beginning of a period of greatly improved relations with the followers of John. Many of the twelve really gave way to mirth when they noted the changed state of everybody’s mind and observed the freedom from nervous irritability which had come to them as a result of their three days’ vacation from the routine duties of life. There is always danger that monotony of human contact will greatly multiply perplexities and magnify difficulties.
Kummankaan kreikkalaisen kaupungin, Arkelaiksen ja Fasaeliksen, ei-juutalaisista ei monikaan uskonut evankeliumiin, mutta kaksitoista apostolia saivat arvokasta kokemusta tästä ensimmäisestä laajamittaisesta työrupeamastaan yksinomaisesti gentiilien väestöpiirien parissa. Kuukauden keskivaiheilla Jeesus sanoi yhtenä maanantaiaamuna Andreakselle: ”Menemme Samariaan.” Ja he suuntasivat välittömästi kulkunsa Syykarin kaupunkiin Jaakobin kaivon lähellä.
143:3.8 (1611.6)
Not many of the gentiles in the two Greek cities of Archelais and Phasaelis believed in the gospel, but the twelve apostles gained a valuable experience in this their first extensive work with exclusively gentile populations. On a Monday morning, about the middle of the month, Jesus said to Andrew: “We go into Samaria.” And they set out at once for the city of Sychar, near Jacob’s well.
Yli kuudensadan vuoden ajan Juudean ja myöhemmin myös Galilean juutalaiset olivat olleet vihoissa samarialaisten kanssa. Tämä juutalaisten ja samarialaisten välinen kauna sukeutui seuraavalla tavalla: Noin seitsemänsataa vuotta eKr Assyrian kuningas Sargon oli muuatta kapinaa Keski-Palestiinassa tukahduttaessaan vienyt vankeuteen yli kaksikymmentäviisituhatta juutalaista Israelin kuningaskunnasta maan pohjoisosassa ja tuonut heidän tilalleen lähes saman verran kutilaisten, sefarvilaisten ja hamathilaisten jälkeläisiä. Myöhemmin Assurbanibal lähetti vielä muitakin siirtokuntia asuttamaan Samariaa.
143:4.1 (1612.1)
For more than six hundred years the Jews of Judea, and later on those of Galilee also, had been at enmity with the Samaritans. This ill feeling between the Jews and the Samaritans came about in this way: About seven hundred years B.C., Sargon, king of Assyria, in subduing a revolt in central Palestine, carried away and into captivity over twenty-five thousand Jews of the northern kingdom of Israel and installed in their place an almost equal number of the descendants of the Cuthites, Sepharvites, and the Hamathites. Later on, Ashurbanipal sent still other colonies to dwell in Samaria.
Juutalaisten ja samarialaisten välinen uskonnollinen vihamielisyys oli perua ajoilta, jolloin edelliset palasivat Babylonian-vankeudesta ja samarialaiset koettivat estää Jerusalemin jälleenrakentamisen. Myöhemmin he loukkasivat juutalaisia antaessaan Aleksanterin armeijoille ystävällismielistä apua. Ystävyytensä palkaksi samarialaiset saivat Aleksanterilta luvan rakentaa Gerissimvuorelle temppelin, jossa he palvoivat Jahvea ja heimojumaliaan ja toimittivat uhrimenoja jokseenkin saman temppelipalvelusjärjestyksen mukaisesti, jota noudatettiin Jerusalemissa. He jatkoivat tätä palvontaa vähintäänkin makkabealaisaikaan saakka, jolloin Johannes Hyrkanos hävitti heidän temppelinsä Gerissimvuorelta. Kun apostoli Filippus Jeesuksen kuoleman jälkeen työskenteli samarialaisten parissa, hän piti monet kokoukset tämän muinaisen samarialaisten temppelin sijaintipaikalla.
143:4.2 (1612.2)
The religious enmity between the Jews and the Samaritans dated from the return of the former from the Babylonian captivity, when the Samaritans worked to prevent the rebuilding of Jerusalem. Later they offended the Jews by extending friendly assistance to the armies of Alexander. In return for their friendship Alexander gave the Samaritans permission to build a temple on Mount Gerizim, where they worshiped Yahweh and their tribal gods and offered sacrifices much after the order of the temple services at Jerusalem. At least they continued this worship up to the time of the Maccabees, when John Hyrcanus destroyed their temple on Mount Gerizim. The Apostle Philip, in his labors for the Samaritans after the death of Jesus, held many meetings on the site of this old Samaritan temple.
Juutalaisten ja samarialaisten väliset ristiriita-asetelmat olivat ikivanhoja ja historiallisia. Aleksanterin ajoista lähtien heillä oli ollut keskinäistä kanssakäymistä yhä vähemmän. Kahdellatoista apostolilla ei ollut mitään sitä vastaan, että he saarnasivat Dekapoliin ja Syyrian kreikkalaisissa ja muissa gentiilikaupungeissa, mutta heidän lojaalisuutensa Mestaria kohtaan joutui lujalle koetukselle, kun tämä sanoi: ”Lähtekäämme Samariaan.” Mutta Jeesuksen kanssa viettämänsä runsaan vuoden aikana heissä oli kehittynyt eräänlainen henkilökohtainen lojaalisuus, joka ylitti jopa heidän uskonsa hänen opetuksiinsa ja heidän ennakkoluulonsa samarialaisia kohtaan.
143:4.3 (1612.3)
The antagonisms between the Jews and the Samaritans were time-honored and historic; increasingly since the days of Alexander they had had no dealings with each other. The twelve apostles were not averse to preaching in the Greek and other gentile cities of the Decapolis and Syria, but it was a severe test of their loyalty to the Master when he said, “Let us go into Samaria.” But in the year and more they had been with Jesus, they had developed a form of personal loyalty which transcended even their faith in his teachings and their prejudices against the Samaritans.
Kun Mestari kaksinetoista apostoleineen saapui Jaakobin kaivolle, Jeesus jäi matkasta uupuneena kaivolle odottamaan, siksi aikaa kun Filippus otti apostolit mukaansa auttamaan ja kantamaan ruokaa ja telttoja Syykarista, sillä heidän aikomuksenaan oli jäädä joksikin aikaa näille seuduille. Pietari ja Sebedeuksen pojat olisivat jääneet Jeesuksen seuraksi, mutta tämä pyysi heitä menemään veljiensä mukaan ja sanoi: ”Älkää pelätkö puolestani; nämä samarialaiset ovat ystävällistä väkeä; meitähän koettavat vahingoittaa vain veljemme, juutalaiset.” Ja kello oli tuona kesäiltana lähes kuusi, kun Jeesus istuutui kaivon vierelle odottamaan apostolien paluuta.
143:5.1 (1612.4)
When the Master and the twelve arrived at Jacob’s well, Jesus, being weary from the journey, tarried by the well while Philip took the apostles with him to assist in bringing food and tents from Sychar, for they were disposed to stay in this vicinity for a while. Peter and the Zebedee sons would have remained with Jesus, but he requested that they go with their brethren, saying: “Have no fear for me; these Samaritans will be friendly; only our brethren, the Jews, seek to harm us.” And it was almost six o’clock on this summer’s evening when Jesus sat down by the well to await the return of the apostles.
Jaakobin kaivon vesi ei ollut yhtä mineraalipitoista kuin Syykarin kaivojen vesi, siksi se oli juomavetenä varsin arvostettua. Jeesus oli janoinen, mutta käsillä ei ollut mitään välinettä, jolla ammentaa vettä kaivosta. Näin ollen Jeesus, kun muuan syykarilaisnainen tuli paikalle vesiruukkuineen ja ryhtyi nostamaan kaivosta vettä, sanoi hänelle: ”Anna minulle juotavaa.” Tämä samarialaisnainen tiesi Jeesuksen ulkonäöstä ja vaatetuksesta tämän juutalaiseksi, ja Jeesuksen puhetavan perusteella hän arveli tämän olevan Galilean juutalaisia. Naisen nimi oli Nalda, ja hän oli upea ilmestys. Hän hämmästyi suuresti sitä, että juutalaismies tällä tavoin häntä kaivolla puhutteli vettä pyytäen, sillä tuolloin ei pidetty sopivana, että itseään kunnioittava mies puhuttelisi naista julkisesti, ja vielä vähemmän sopivaa oli juutalaisen keskustella samarialaisen kanssa. Nalda kysyi sen vuoksi Jeesukselta: ”Kuinka on mahdollista, että sinä, joka olet juutalainen, pyydät juotavaa minulta, samarialaisnaiselta?” Jeesus vastasi: ”Olen tosiaankin pyytänyt sinulta juotavaa, mutta jospa vain kykenisit ymmärtämään, niin pyytäisit minulta vedollisen elävää vettä.” Siihen Nalda sanoi: ”Mutta, herra, eihän sinulla ole mitään, millä vettä kaivosta vetäisit, ja kaivo on syvä; mistä siis otat tämän elävän veden? Oletko sinä suurempi kuin isämme Jaakob, joka antoi meille tämän kaivon ja joka joi siitä itse samoin kuin joivat hänen poikansa ja karjansa?”
143:5.2 (1612.5)
The water of Jacob’s well was less mineral than that from the wells of Sychar and was therefore much valued for drinking purposes. Jesus was thirsty, but there was no way of getting water from the well. When, therefore, a woman of Sychar came up with her water pitcher and prepared to draw from the well, Jesus said to her, “Give me a drink.” This woman of Samaria knew Jesus was a Jew by his appearance and dress, and she surmised that he was a Galilean Jew from his accent. Her name was Nalda and she was a comely creature. She was much surprised to have a Jewish man thus speak to her at the well and ask for water, for it was not deemed proper in those days for a self-respecting man to speak to a woman in public, much less for a Jew to converse with a Samaritan. Therefore Nalda asked Jesus, “How is it that you, being a Jew, ask for a drink of me, a Samaritan woman?” Jesus answered: “I have indeed asked you for a drink, but if you could only understand, you would ask me for a draught of the living water.” Then said Nalda: “But, Sir, you have nothing to draw with, and the well is deep; whence, then, have you this living water? Are you greater than our father Jacob who gave us this well, and who drank thereof himself and his sons and his cattle also?”
Jeesus vastasi: ”Jokainen, joka juo tätä vettä on taas janoava, mutta joka juo elävän hengen vettä, ei ikinä janoa. Ja tästä elävästä vedestä tulee hänessä virvoittava lähde, joka kumpuaa hamaan ikuiseen elämään.” Nalda sanoi siihen: ”Anna minulle sitä vettä, ettei minun tulisi jano ja ettei minun tarvitsisi tulla näin kauas vettä nostamaan. Sitä paitsi samarialaisnaiselle olisi ilo, saisi hän näin ylistettävältä juutalaiselta mitä hyvänsä.”
143:5.3 (1613.1)
Jesus replied: “Everyone who drinks of this water will thirst again, but whosoever drinks of the water of the living spirit shall never thirst. And this living water shall become in him a well of refreshment springing up even to eternal life.” Nalda then said: “Give me this water that I thirst not, neither come all the way hither to draw. Besides, anything which a Samaritan woman could receive from such a commendable Jew would be a pleasure.”
Nalda ei tiennyt, miten suhtautua siihen, että Jeesus oli halukas keskustelemaan hänen kanssaan. Hän näki Mestarin kasvoilla teeskentelemättömän ja pyhän miehen ilmeen, mutta hän erehtyi pitämään ystävällisyyttä arkipäiväisenä tuttavallisuutena, ja hän erehtyi tulkitsemaan Jeesuksen käyttämän kielikuvan jonkinlaiseksi lähentelyksi. Ja koska hän oli nainen, jonka moraalikäsitykset olivat löyhät, hän oli valmis avoimeen hakkailuun, kun Jeesus häntä suoraan silmiin katsoen sanoi käskevällä äänellä: ”Nainen, mene hakemaan aviomiehesi ja tuo hänet tänne.” Tämä käsky sai Naldan järkiinsä. Hän ymmärsi arvioineensa väärin Mestarin ystävällisyyden; hän tajusi tulkinneensa väärin hänen puhetapansa. Hän säikähti; hän alkoi käsittää, että hän seisoi epätavallisen persoonan edessä, ja sopivaa vastausta mielessään etsien hän sanoi suuresti hämmentyneenä: ”Mutta, herra, en voi kutsua aviomiestäni, sillä minulla ei ole mitään aviomiestä.” Silloin Jeesus sanoi: ”Totta puhuit, sillä vaikka sinulla kerran ehkä olikin aviomies, ei se, jonka kanssa sinä nyt asut, ole aviomiehesi. Olisi parempi, jos lakkaisit leikittelemästä sanoillani ja etsisit sitä elävää vettä, jota olen sinulle tänä päivänä tarjonnut.”
143:5.4 (1613.2)
Nalda did not know how to take Jesus’ willingness to talk with her. She beheld in the Master’s face the countenance of an upright and holy man, but she mistook friendliness for commonplace familiarity, and she misinterpreted his figure of speech as a form of making advances to her. And being a woman of lax morals, she was minded openly to become flirtatious, when Jesus, looking straight into her eyes, with a commanding voice said, “Woman, go get your husband and bring him hither.” This command brought Nalda to her senses. She saw that she had misjudged the Master’s kindness; she perceived that she had misconstrued his manner of speech. She was frightened; she began to realize that she stood in the presence of an unusual person, and groping about in her mind for a suitable reply, in great confusion, she said, “But, Sir, I cannot call my husband, for I have no husband.” Then said Jesus: “You have spoken the truth, for, while you may have once had a husband, he with whom you are now living is not your husband. Better it would be if you would cease to trifle with my words and seek for the living water which I have this day offered you.”
Nalda oli nyt selvinnyt hämmennyksestään, ja hänen parempi minänsä oli herännyt. Hän ei ollut moraaliton nainen pelkästään vain siksi, että hän olisi niin halunnut. Hänen aviomiehensä oli säälimättä ja oikeudettomasti heittänyt hänet syrjään, ja äärimmäisessä ahdingossaan hän oli suostunut elämään yhdessä erään kreikkalaisen kanssa tämän vaimona, mutta ilman vihkimistä. Nalda häpesi nyt kovasti, että oli niin ajattelemattomasti puhunut Jeesukselle, ja suuresti katuvaisena hän puhutteli Mestaria sanoen: ”Herrani, kadun tapaa, jolla puhuin sinulle, sillä huomaan, että olet pyhä mies tai ehkäpä profeetta.” Ja hän oli jo pyytämäisillään suoraa ja henkilökohtaista apua Mestarilta, kun hän teki, mitä niin monet sitä ennen ja sen jälkeen ovat tehneet — väisti kysymyksen henkilökohtaisesta pelastuksesta sillä, että kääntyikin keskustelemaan teologiasta ja filosofiasta. Nopeasti hän käänsi keskustelun kohteen omista tarpeistaan teologiseen kiistakysymykseen. Gerissimvuorta osoittaen hän jatkoi puhettaan: ”Isämme palvoivat tällä vuorella, ja sinä sanoisit silti, että Jerusalemissa on se paikka, jossa ihmisten tulisi palvoa; kumpi siis on oikea paikka palvoa Jumalaa?”
143:5.5 (1613.3)
By this time Nalda was sobered, and her better self was awakened. She was not an immoral woman wholly by choice. She had been ruthlessly and unjustly cast aside by her husband and in dire straits had consented to live with a certain Greek as his wife, but without marriage. Nalda now felt greatly ashamed that she had so unthinkingly spoken to Jesus, and she most penitently addressed the Master, saying: “My Lord, I repent of my manner of speaking to you, for I perceive that you are a holy man or maybe a prophet.” And she was just about to seek direct and personal help from the Master when she did what so many have done before and since—dodged the issue of personal salvation by turning to the discussion of theology and philosophy. She quickly turned the conversation from her own needs to a theological controversy. Pointing over to Mount Gerizim, she continued: “Our fathers worshiped on this mountain, and yet you would say that in Jerusalem is the place where men ought to worship; which, then, is the right place to worship God?”
Jeesus tajusi naisen sielun koettavan välttää suoraa ja tutkivaa yhteyttä Tekijäänsä, mutta hän näki myös, että tämän sielussa oli halu saada tietää parempi elämäntapa. Naldan sydämessä oli sittenkin aito elävän veden jano; siksi Jeesus menetteli hänen suhteensa kärsivällisesti ja sanoi: ”Nainen, salli minun sanoa sinulle, että kohta tulee päivä, jolloin te ette sen paremmin tällä vuorella kuin Jerusalemissakaan palvo Isää. Nyt palvotte kuitenkin sellaista, mitä ette tunne: monien pakanajumalien ja muukalaisfilosofioiden uskonnon sekoitusta. Juutalaiset sentään tietävät, ketä he palvovat; he ovat poistaneet kaiken sekaannuksen keskittämällä palvontansa yhteen Jumalaan, Jahveen. Mutta sinun tulisi uskoa minua, kun sanon, että se hetki tulee kohta — ja se on jo —, jolloin kaikki vilpittömät palvojat palvovat Isää hengessä ja totuudessa, sillä juuri sellaisia palvojia Isä etsii. Jumala on henki, ja niiden, jotka häntä palvovat, on palvottava häntä hengessä ja totuudessa. Sinä et pelastu sillä, että tiedät, miten tai missä muiden pitäisi palvoa, vaan sillä, että päästät omaan sydämeesi tämän elävän veden, jota minä sinulle tälläkin hetkellä tarjoan.”
143:5.6 (1613.4)
Jesus perceived the attempt of the woman’s soul to avoid direct and searching contact with its Maker, but he also saw that there was present in her soul a desire to know the better way of life. After all, there was in Nalda’s heart a true thirst for the living water; therefore he dealt patiently with her, saying: “Woman, let me say to you that the day is soon coming when neither on this mountain nor in Jerusalem will you worship the Father. But now you worship that which you know not, a mixture of the religion of many pagan gods and gentile philosophies. The Jews at least know whom they worship; they have removed all confusion by concentrating their worship upon one God, Yahweh. But you should believe me when I say that the hour will soon come—even now is—when all sincere worshipers will worship the Father in spirit and in truth, for it is just such worshipers the Father seeks. God is spirit, and they who worship him must worship him in spirit and in truth. Your salvation comes not from knowing how others should worship or where but by receiving into your own heart this living water which I am offering you even now.”
Mutta Nalda halusi kerran vielä koettaa välttää keskustelun piinallisesta aiheesta, jossa oli kysymys hänen henkilökohtaisesta elämästään maan päällä ja hänen sielunsa asemasta Jumalan edessä. Vielä kerran hän turvautui yleisuskonnollisiin kysymyksiin ja sanoi: ”Tiedänhän minä, herra, että Johannes on saarnannut Käännyttäjän tulemisesta, hänen, jota sitten kutsutaan Vapahtajaksi, ja että sitten, kun hän tulee, hän selittää meille kaiken” — ja Naldan keskeyttäen Jeesus sanoi hätkähdyttävällä vakuuttavuudella: ”Minä, joka sinulle puhun, olen hän.”
143:5.7 (1614.1)
But Nalda would make one more effort to avoid the discussion of the embarrassing question of her personal life on earth and the status of her soul before God. Once more she resorted to questions of general religion, saying: “Yes, I know, Sir, that John has preached about the coming of the Converter, he who will be called the Deliverer, and that, when he shall come, he will declare to us all things”—and Jesus, interrupting Nalda, said with startling assurance, “I who speak to you am he.”
Tämä oli Jeesuksen ensimmäinen maan päällä tekemä suora, positiivinen ja peittelemätön julistus jumalallisesta olemuksestaan ja poikaudestaan; ja se tehtiin naiselle, samarialaiselle naiselle, ja naiselle, jonka maine ihmisten silmissä oli tähän hetkeen saakka ollut kyseenalainen, mutta naiselle, josta jumalallinen silmä näki, että häntä vastaan oli tehty enemmän syntiä kuin hän oli omasta halustaan syntiä tehnyt, ja joka nyt oli pelastusta janoava ihmissielu ja joka janosi sitä vilpittömästi ja täydestä sydämestään, eikä siihen muuta tarvittu.
143:5.8 (1614.2)
This was the first direct, positive, and undisguised pronouncement of his divine nature and sonship which Jesus had made on earth; and it was made to a woman, a Samaritan woman, and a woman of questionable character in the eyes of men up to this moment, but a woman whom the divine eye beheld as having been sinned against more than as sinning of her own desire and as now being a human soul who desired salvation, desired it sincerely and wholeheartedly, and that was enough.
Kun Nalda oli tuomaisillaan julki todellisen ja henkilökohtaisen kaipuunsa jotakin parempaa kohtaan ja jalompaa elämäntapaa kohtaan, juuri kun hän oli valmis pukemaan sanoiksi sydämensä todellisen kaipauksen, kaksitoista apostolia palasivat Syykarista, ja kun he astuivat tälle näyttämölle, jolla Jeesus keskusteli näin intiimisti tämän naisen kanssa — samarialaisnaisen kanssa, ja vielä yksin — he olivat enemmän kuin ällistyneitä. He laskivat tuomisensa pikaisesti maahan ja vetäytyivät syrjemmälle, eikä kukaan rohjennut moittia Jeesusta, kun hän sanoi Naldalle: ”Nainen, mene tietäsi; Jumala on antanut sinulle anteeksi. Vastedes elät uutta elämää. Olet saanut elävän veden, ja sielussasi on pulppuava uusi riemu ja sinusta on tuleva Kaikkein Korkeimman tytär.” Ja vaistotessaan apostolien paheksunnan nainen jätti vesiruukkunsa ja riensi kaupunkiin.
143:5.9 (1614.3)
As Nalda was about to voice her real and personal longing for better things and a more noble way of living, just as she was ready to speak the real desire of her heart, the twelve apostles returned from Sychar, and coming upon this scene of Jesus’ talking so intimately with this woman—this Samaritan woman, and alone—they were more than astonished. They quickly deposited their supplies and drew aside, no man daring to reprove him, while Jesus said to Nalda: “Woman, go your way; God has forgiven you. Henceforth you will live a new life. You have received the living water, and a new joy will spring up within your soul, and you shall become a daughter of the Most High.” And the woman, perceiving the disapproval of the apostles, left her waterpot and fled to the city.
Kaupunkiin tullessaan hän ilmoitti jokaiselle, jonka kohtasi: ”Mene Jaakobin kaivolle ja mene joutuin, sillä tapaat siellä miehen, joka kertoi minulle kaiken, mitä olen ikinä tehnyt. Voisiko tämä olla se Käännyttäjä?” Ja ennen kuin aurinko ehti mailleen, Jaakobin kaivolle oli kerääntynyt suuri väkijoukko kuuntelemaan Jeesusta. Ja Mestari puhui heille lisää elämän vedestä, ihmisen sisimmässä olevasta henkilahjasta.
143:5.10 (1614.4)
As she entered the city, she proclaimed to everyone she met: “Go out to Jacob’s well and go quickly, for there you will see a man who told me all I ever did. Can this be the Converter?” And ere the sun went down, a great crowd had assembled at Jacob’s well to hear Jesus. And the Master talked to them more about the water of life, the gift of the indwelling spirit.
Se, että Jeesus halusi keskustella naisten kanssa, kyseenalaisen maineen omaavien ja jopa moraalittomien naisten kanssa, oli apostoleille ainainen järkytyksen aihe. Jeesus törmäsi suuriin vaikeuksiin opettaessaan apostoleille, että naisilla, jopa niin kutsutuilla moraalittomilla naisilla, on sielu, joka voi valita Jumalan Isäkseen, niin että heistä sillä tavoin tulee Jumalan tyttäriä ja iankaikkisen elämän ehdokkaita. Vielä yhdeksäntoista vuosisataa myöhemmin monet osoittavat samaa haluttomuutta Mestarin opetusten käsittämiseen. Yksinpä kristinuskokin on itsepäisesti rakentunut Kristuksen kuoleman tosiasian ympärille sen sijaan, että se olisi rakennettu hänen elämänsä totuuden ympärille. Maailman tulisi tuntea suurempaa mielenkiintoa hänen onnellista ja Jumalaa tunnetuksi tekevää elämäänsä kuin hänen traagista ja surullista kuolemaansa kohtaan.
143:5.11 (1614.5)
The apostles never ceased to be shocked by Jesus’ willingness to talk with women, women of questionable character, even immoral women. It was very difficult for Jesus to teach his apostles that women, even so-called immoral women, have souls which can choose God as their Father, thereby becoming daughters of God and candidates for life everlasting. Even nineteen centuries later many show the same unwillingness to grasp the Master’s teachings. Even the Christian religion has been persistently built up around the fact of the death of Christ instead of around the truth of his life. The world should be more concerned with his happy and God-revealing life than with his tragic and sorrowful death.
Nalda sanoi Johannekselle Jeesuksen kertoneen hänelle ”kaiken, mitä minä ikinä olen tehnyt.” Monet kerrat Johannes halusi kysyä Jeesukselta tästä Naldan kanssa käydystä keskustelusta, mutta hän ei sitä koskaan tehnyt. Jeesus kertoi Naldalle vain yhden tätä koskeneen asian, mutta katse, jolla Jeesus katsoi Naldaa silmiin, ja tapa, jolla Jeesus häntä kohteli, toivat yhdessä hetkessä ja niin vaikuttavasti koko hänen kirjavan elämänsä ikään kuin panoraamana hänen sielunsa silmien eteen, että hän yhdisti koko tämän itse paljastamansa menneen elämänsä Mestarin katseeseen ja sanomaan. Jeesus ei koskaan sanonut, että Naldalla oli ollut viisi miestä. Tämä oli elänyt neljän eri miehen kanssa, sen jälkeen kun hänen aviomiehensä oli hylännyt hänet, ja tämä seikka yhdessä koko hänen menneisyytensä kanssa tuli tuona hetkenä, jolloin hän käsitti Jeesuksen olevan Jumalan mies, niin elävänä hänen mieleensä, että hän myöhemmin väitti Johannekselle Jeesuksen tosiaankin kertoneen hänelle kaiken, mikä liittyi häneen.
143:5.13 (1615.1)
Nalda told John that Jesus had told her “all I ever did.” John many times wanted to ask Jesus about this visit with Nalda, but he never did. Jesus told her only one thing about herself, but his look into her eyes and the manner of his dealing with her had so brought all of her checkered life in panoramic review before her mind in a moment of time that she associated all of this self-revelation of her past life with the look and the word of the Master. Jesus never told her she had had five husbands. She had lived with four different men since her husband cast her aside, and this, with all her past, came up so vividly in her mind at the moment when she realized Jesus was a man of God that she subsequently repeated to John that Jesus had really told her all about herself.
Iltana, jolloin Nalda sai kansanjoukot lähtemään Syykarista tapaamaan Jeesusta, kaksitoista apostolia olivat juuri saapuneet tuoden mukanaan ruokaa, ja he pyysivät Jeesusta syömään kanssaan sen sijaan, että hän puhuisi väkijoukolle, olivathan he olleet koko päivän ruoatta ja nyt jo nälkäisiä. Mutta Jeesus tiesi, että kohta olisi pimeä, ja sen vuoksi hän pysyi sinnikkäästi päätöksessään puhua kansalle, ennen kuin lähettäisi sen pois. Kun Andreas koetti taivuttaa häntä syömään palasen, ennen kuin hän puhuisi väkijoukolle, Jeesus sanoi: ”Minulla on ruokaa syödäkseni, ruokaa, josta ette tiedä.” Tämän kuullessaan apostolit puhuivat keskenään: ”Onko joku tuonut hänelle jotakin syötävää? Lieneekö se nainen antanut hänelle ruokaa siinä kuin juotavaakin?” Kuullessaan heidän keskustelevan keskenään Jeesus, ennen kuin hän puhui kansalle, astui sivummalle ja sanoi kahdelletoista apostolille: ”Minun ruokaani on, että täytän Hänen tahtonsa, joka minut lähetti, ja että vien päätökseen tehtävän, jonka Hän antoi. Teidän ei pitäisi enää sanoa, että elonleikkuuseen on vielä niin ja niin pitkä aika. Katsokaa näitä ihmisiä, jotka tulevat yhdestä Samarian kaupungista meitä kuulemaan; sanon teille, että pellot ovat jo elonkorjuuta varten tuleentuneet. Joka korjaa sadon, saa palkkansa ja kerää nämä hedelmät ikuiseen elämään; niinpä kylväjät ja elonkorjaajat riemuitsevat yhdessä. Sillä tässä kohdin pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää ja toinen korjaa sadon.’ Olen nyt lähettämässä teitä korjaamaan satoa, jonka hyväksi ette ole uurastaneet; mutta muut ovat uurastaneet, ja te tulette kohta jakamaan heidän vaivansa.” Näillä sanoilla hän tarkoitti Johannes Kastajan saarnaajantyötä.
143:6.1 (1615.2)
On the evening that Nalda drew the crowd out from Sychar to see Jesus, the twelve had just returned with food, and they besought Jesus to eat with them instead of talking to the people, for they had been without food all day and were hungry. But Jesus knew that darkness would soon be upon them; so he persisted in his determination to talk to the people before he sent them away. When Andrew sought to persuade him to eat a bite before speaking to the crowd, Jesus said, “I have meat to eat that you do not know about.” When the apostles heard this, they said among themselves: “Has any man brought him aught to eat? Can it be that the woman gave him food as well as drink?” When Jesus heard them talking among themselves, before he spoke to the people, he turned aside and said to the twelve: “My meat is to do the will of Him who sent me and to accomplish His work. You should no longer say it is such and such a time until the harvest. Behold these people coming out from a Samaritan city to hear us; I tell you the fields are already white for the harvest. He who reaps receives wages and gathers this fruit to eternal life; consequently the sowers and the reapers rejoice together. For herein is the saying true: ‘One sows and another reaps.’ I am now sending you to reap that whereon you have not labored; others have labored, and you are about to enter into their labor.” This he said in reference to the preaching of John the Baptist.
Ensimmäisenä Gerissimvuoren leirissä vietettynä iltana apostolit odottivat Jeesuksen nuhtelevan heitä siitä, miten he olivat suhtautuneet naiseen Jaakobin kaivolla, mutta tähän asiaan hän ei sanallakaan puuttunut. Sen sijaan hän piti heille ikimuistettavan puheen aiheesta ”Realiteetit, jotka ovat Jumalan valtakunnassa keskeisiä”. Minkä hyvänsä uskonnon kohdalla käy helposti niin, että arvojen annetaan käydä suhteettomiksi ja että faktojen sallitaan omassa teologiassa ottaa totuuden paikka. Ristin tosiasiasta tuli sittemmin syntyneen kristinuskon keskipiste; mutta se ei ole keskeinen totuus uskonnossa, joka on johdettavissa Jeesus Nasaretilaisen elämästä ja opetuksista.
143:6.3 (1615.4)
The first night of the camp on Mount Gerizim the apostles expected that Jesus would rebuke them for their attitude toward the woman at Jacob’s well, but he made no reference to the matter. Instead he gave them that memorable talk on “The realities which are central in the kingdom of God.” In any religion it is very easy to allow values to become disproportionate and to permit facts to occupy the place of truth in one’s theology. The fact of the cross became the very center of subsequent Christianity; but it is not the central truth of the religion which may be derived from the life and teachings of Jesus of Nazareth.
Jeesuksen Gerissimvuorella antaman opetuksen teemana oli se, että hän haluaa kaikkien ihmisten näkevän Jumalan Isä-ystävänä aivan kuten hän (Jeesus) on veli-ystävä. Kerran toisensa jälkeen hän tähdensi heille, että rakkaus on maailmassa — universumissa — suurenmoisin keskinäissuhde, aivan kuten totuus on suurin sanallisesti julki tuotu havainto näistä jumalallisista suhteista.
143:6.4 (1615.5)
The theme of Jesus’ teaching on Mount Gerizim was: That he wants all men to see God as a Father-friend just as he (Jesus) is a brother-friend. And again and again he impressed upon them that love is the greatest relationship in the world—in the universe—just as truth is the greatest pronouncement of the observation of these divine relationships.
Jeesus ja kaksitoista apostolia pitivät leiriään Gerissimvuorella elokuun loppuun sakka. He saarnasivat päivisin kaupungeissa samarialaisille valtakunnan hyvää sanomaa — Jumalan isyyttä — ja viettivät illat leirissä. Jeesuksen ja kahdentoista apostolin näissä Samarian kaupungeissa tekemä työ tuotti valtakunnalle monta sielua, ja siitä oli suurta hyötyä sikäli, että se valmisti tietä Filippuksen näillä seuduin Jeesuksen kuoleman ja kuolleistaheräämisen jälkeen suorittamalle suurenmoiselle työlle, sitten kun apostolit olivat Jerusalemissa alkaneen uskovien katkeran vainon seurauksena hajaantuneet maan ääriin.
143:6.6 (1616.2)
Jesus and the twelve camped on Mount Gerizim until the end of August. They preached the good news of the kingdom—the fatherhood of God—to the Samaritans in the cities by day and spent the nights at the camp. The work which Jesus and the twelve did in these Samaritan cities yielded many souls for the kingdom and did much to prepare the way for the marvelous work of Philip in these regions after Jesus’ death and resurrection, subsequent to the dispersion of the apostles to the ends of the earth by the bitter persecution of believers at Jerusalem.
Palvonnan — hengelliseen kohdistuvan pohdiskelun — on vuoroteltava palvelemisen, aineelliseen todellisuuteen ylläpidetyn kosketuksen, kanssa. Työnteon tulisi vuorotella leikin kanssa; huumorin tulisi tasapainottaa uskontoa. Syvällistä filosofiaa tulisi keventää poljentoisella runoudella. Elämisen rasittavuutta — persoonallisuuteen kohdistuvaa ajallista jännitettä — tulisi helpottaa palvonnan tarjoamalla levollisuudella. Epävarmuudentunteita, jotka johtuvat pelosta, että persoonallisuus olisi universumissa kokonaan vailla yhteyksiä, tulisi torjua uskossa tapahtuvalla Isän pohdiskelulla ja Korkeimman oivaltamisen yrittämisellä.
143:7.3 (1616.5)
Worship—contemplation of the spiritual—must alternate with service, contact with material reality. Work should alternate with play; religion should be balanced by humor. Profound philosophy should be relieved by rhythmic poetry. The strain of living—the time tension of personality—should be relaxed by the restfulness of worship. The feelings of insecurity arising from the fear of personality isolation in the universe should be antidoted by the faith contemplation of the Father and by the attempted realization of the Supreme.
Palvonta tarkoittaa sellaista menetelmää, että katsotaan Yhteen, jotta saadaan innoitusta palvella monia. Palvonta on se mittapuu, joka mittaa, missä määrin sielu on irrottautunut aineellisesta universumista, sekä sen, missä määrin se on samalla ja peruuttamattomasti kiinnittynyt koko luomistuloksen hengellisiin realiteetteihin.
Palvonta on akti, jossa osa samastuu Kokonaisuuteen; finiittinen Infiniittiseen; poika Isään ja ajallisuus — tahtiin asettumalla — ikuisuuteen. Palvonta on akti, jossa poika on henkilökohtaisesti yhteydessä jumalalliseen Isään; akti, jossa ihmisen sielu-henki omaksuu virkistäviä, luovia, veljellisiä ja romanttisia asenteita.
143:7.8 (1616.10)
Worship is the act of a part identifying itself with the Whole; the finite with the Infinite; the son with the Father; time in the act of striking step with eternity. Worship is the act of the son’s personal communion with the divine Father, the assumption of refreshing, creative, fraternal, and romantic attitudes by the human soul-spirit.